Katjan blog

Ehkä on oikein kirjoittaa suomeksi tänään, koska huomenna olemme siellä. meilkein viisi kuukautta Filippiineillä on takana. Meilla on koti ja huonekalut (lasten kerrossänkyä lukuunottamatta joka on heille kyllä jo tilattu), tytöillä on koulu ja kavereita, töissä on rauhallista, ja muutaman päivän ajan meillä on ollut jopa auto!

Oikeastaan  ihmettelin lomalle lähtöä eillen, Hanoin jälkeen viimeinen työpäivä ennen lomaa tuntui meilkein rauhoittavalta. Hanoissa en koskaan saanut töitä päättymään ilman stressiä, oli vaikea laittaa pistettä ja jättää loput tekemättä. Nyt ei ole niin paljon tekemättömiä töitä, etteikö voisi lähteä. Ainakin tällä hetkellä kodin ja töiden välillä on balanssi, vaikka Arnaldo matkustaakin niin työt eivät ole kaatumassa päälle.  Tai sitten se on vain ilmapiirissä, vaikka stressivapaa tuo läänin viraston ilmapiiri ei ole, niin ei siellä tekemättömiä töitä surra, ja olen tietysti itse erityisasemassa, koska poliittiset taistelut eivät suoraan minua kosketa. Minulle toivotettiin lämpimästi hyvää lomaa eillen lähtiessäni. En tiedä miten paljon asiat etenevät minun poissa ollessa, mutta pitkä lista kirjautui muistikirjaan….josta työtoverini ovat luvanneet sitä poissa ollessani lyhentää.

Rosela ja Yang Yang jäivät talon vahdeiksi, vaikka kymmeneksi ensimäiseksi päiväksi sen asuttavat talon omistajat, yli seitsemänkymmentä vuotias pariskunta joka viettää eläkevuosiaan amerikassa. Asuinalueen sääntöjen mukaan he eivät voi sitä myydä, vaikka kylläkin vuokrata, ja niin me siis asutamme tuota taloa alueella jota kutsutaan Silliman Parkiksi. Siliman Univeristy viettää jokavuotista paluuviikkoa, jolloin siellä ennen opettaneet ja opiskelleet kokoontuvat yhteen. En tiedä mitä kampusalueella oikein tapahtuu, ja mitä siellä tulevalla viikolla luennoidaan, mutta Sillimanin hengen tuntee kyllä kotikaupungissamme. Ja olemmehan jollain tavalla siinä yhteisössä mukanakin, koska tytöt ovat siellä koulussa. Joskus kaupungilla kulkiessa tuntuu että varsinkin Venla on tunnetumpi kaupungissa, kuin me. City maastureista vilkutellaan ja kutsutaan Venlaa nimellä. Sillmanin todler groupissa kasvaa kaupungin tuleva eliitti.

Olen Maktan saarella Cebu Cityn edustalla, sukeltajien täyttämässä pikkuhotellissa. Meri on keskipäivän sininen ja ravintolassa on hiljaista. Tytöt ja Arnaldo nukkuvat vielä. Tulimme etuajassa Dumaguetesta, miten lentokone voikaan lähteä 40min ennen odotettua aikaa, ja söimme jo aamupalan ja kävimme uimassa niin että päiväunet olivat tänään enne lounasta. Olga on aivan ihana innoissaa taas lähdöstä, nin kuin pari viikkoa sitten Arnaldon synntereistä myös. Olga rakastaa synttäreitä ja lähtemistä ja varsinkin pakkaamista. Minullekin oli kymmenessä minutissa pakattu laukku valmiiksi, kun tulin töistä eillen. Täynnä alusvaatteita ja yöpukuja, mitä sitä muuta Suomessa tarvitseekaan. Ja ainakin neljä tyttöä oli sitä pakkaamassa, en ollut itse tarpeeksi nopea. Illalla söimme muroja Olgan vielä enne puolta yöta, kun uni ei tullut, aamulla Sowy oli mukana viemässä meitä kentälle ja Venla kantoi muumireppunsa itse. Meidän matkalaiset.

Emme ole olleet missään sukeltamassa tai oikeasti snorkkeloimassa, koko pitään viiteen kuukauteen, ja täällä olisi niin paljon paikkoja joissa käydä. Tuossa hotellin edustalla katselimme värikkäitä pikkukaloja, vähän korallia on säilynyt, tässäkin vilkkaasti liikennöidyn sataman edustalla. En siis voi kertoa lomasta Filippiineillä, mutta ehkä auto tekee meistä liikkuvaisempia. Tytöt eivät pelänneet hypätä veteen vaikka syvyyttä oli jo portaiden päässä pari metriä. Sukeltajia heistä täällä tulisi.

Hyvä on mennä lomalle, mutta ajattelin eillen pakatessa, että on varmaan mukava myös palata. Emme ole paljonkaan viettäneet aikaa puutarhassa, sadekaudella siellä on iltaisin paljon hyttysiä, mutta muuten koti on nyt hyvällä mallilla. Saan välillä ojentaa muitakin kuin omia lapsiani, sellainen melskaus käy talossa välillä, mutta toisaalta on varmaan parempi, että tytöillä  on kavereta. Yhteen sovittamista tietysti riittää, elämän lähtökohdat ovat meidän ja meidän apulaisten kohdalla tietenkin niin erilaiset, ja nyt koska heidän lapsensa ovat meidän lapsien parhaita kavereita, niin olemme kuitenkin toisella tavalla ihan samalla tasolla. Hyvä niin, ainakin emme ole koulua lukuunottamatta tuossa Sillmanin eliittipiirissä.

Töissä iskee valtion virastojen todellisuus, ja poliittiset riidat, alamaisia siirrellään paikasta toiseen siitä välittämättä jääkö perhe toiselle saarelle vai ei. Siis muistutus taas, olemme aika onnellisessa asemassa, tavallisesti saamme valita mitä teemme ja missä ja onko perhe mukana vai ei.

Menen herättämään perheen matka jatkuu.